Vuoden 2023 kirjat

Moni näyttää aloittavan aina vuoden alussa jonkinlaisen lukuhaasteen: 100 kirjaa vuodessa, kirjaston lukuhaaste tms. Minä löysin viime vuonna lukemisen ilon uudelleen. En välittänyt laskea lukemieni tai kuuntelemieni kirjojen määrää, mutta olisikohan nelisenkymmentä aika lähellä totuutta?

Tänä vuonna ajattelin kuitenkin kirjata lukemiseni tänne blogiin. Muutaman aiemman blogitekstin tapaan laitan tänne kirjan nimen, sekä muutamalla virkkeellä mitä mieltä siitä olin.

Ilkka Remes: Tornado

Perus-Remes, sanoisin. Paljon parempiakin on. Selkeän päähahmon puuttuminen oli minusta häiritsevää.

Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä

Päätin yrittää tänä vuonna lukea vähän vähemmän dekkareita ja vähän enemmän muuta kirjallisuutta. Aaltolan kirja laittoi miettimään, ja luin kirjan lopulta aika hitaasti. Kaikesta en ole samaa mieltä, mutta kirja kyllä haastaa omia ajatuskulkuja tehokkaasti.

Edgar Wallace: Punainen ympyrä

Klassikko, jonka olen lukenut muutaman kerran aiemminkin. 1950-luvun suomi on hauskaa luettavaa näin 70 vuotta myöhemmin.

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Olin kiinnittänyt aina silloin tällöin huomiota Jussi Adler-Olsenin kirjojen mainoksiin, mutta tartuin niihin vasta tänä keväänä. Ja narahdin kiinni niin, että luin yhteen menoon kaikki yhdeksän julkaistua osasto Q -kirjaa. Ajatus dekkareiden vähentämisestä romuttui siis ainakin hetkellisesti.

Tämän ensimmäisen kirjan juonikuvio on mielenkiintoinen ja aika epätyypillinen. Loppuun asti saa jännittää miten käy.

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Tämä oli jotenkin vähän väärällä tavalla raaka. Väkivallalle ja murhille ei oikein löydy kunnon syytä, mikä häiritsi jossain määrin minua.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

Sarjan kolmas osa on hyvä. Kuten tavallista, mitä pitemmälle sarjassa mennään, sitä syvemmälle päästään myös päähenkilöiden luonteen ja elämäntarinan suhteen. Tämän sarjan päähenkilöt ovat ehkä yhtä lukuunottamatta kiinnostavia. Yksi heistä kuitenkin pikkuisen menee minulla hermoon.

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Osasto Q -kirjoissa tutkitaan vanhoja, ratkaisematta jääneitä tapauksia, jotka kytkeytyvät myös tähän päivään. Tässäkin kirjassa tapahtumat juontavat juurensa vuosikymmenten taakse, ja ”pahis” ehtii tehdä paljon pahaa, ennen kuin hänet saadaan kiinni.

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Poika varjoista ei ehkä ole ihan suosikkini tässä sarjassa, mutta toki sekin on hyvää, nopealukuista viihdettä.

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Vartija oli minun makuuni. Ehkä siihen osaltaan vaikutti se, että juoneen liittyy uskonnollinen yhteisö.

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Sarjan seitsemäs osa on varsin ok. Tämä kuuluu niihin Adler-Olsenin kirjoihin, joissa motiivi on ainakin minusta monista dekkareista poikkeava.

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117

Kirja, jossa viimein paljastetaan osasto Q:lle korvaamattoman henkilön taustat, ja ne ovatkin aikamoiset. Mahdollisuuksia olisi mässäillä kauheuksilla, mutta onneksi niiden kuvailussa pysytään kohtuudessa.

Jussi Adler-Olsen: Natriumkloridi

Toistaiseksi viimeinen osasto Q -kirja oli yksi parhaista. Taas on uskonnollinen vire mukana. Murhaaja on, sanotaanko, aikaansaava. Ja ensimmäistä kertaa kirja jää cliffhangeriin. Taitaa olla niin, että vielä on tulossa yksi kirja tähän sarjaan.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

Ja sitten jotain ihan muuta. Tätä kirjaa on luettu paljon ja sitä on myös kritisoitu paljon. Minusta tämä tarjoaa mainion pohjan omalle pohdinnalle. Pointti on siinä, ettei ala yleistää tai kategorisoida liikaa. Kirjan luettuaan on hauska huomata vaikkapa se, kuinka jonkun kollegan sähköpostiviestit ovat selvästi ”punaisia” ja omat puolestaan ”vihreitä”. Kyllähän ne punaiset viestit kieltämättä vähän tylyiltä välistä tuntuvat, mutta ovat samaan aikaan tehokkaita. Huomaan tarvetta vähentää viestintäni vihreyttä ja lisätä sen punaisuutta ryhtymättä kuitenkaan tylyksi.

Itseni määrittelisin aika vihreäksi sinisellä lisällä, ja hyppysellisellä punaista :)

Georges Simenon: Maigret kotikylässään

Meillä on kotona pino kirjoja, jotka olemme ajatelleet laittaa kiertoon kunhan ne on luettu (vielä yhden) kerran. Tämä Maigret on yksi niistä kirjoista. Luin lyhyen ja nopealukuisen kirjan hetken mielijohteesta. Vanhempien dekkareiden lukeminen on siitä hauskaa, että niissä paitsi käytetään kieltä monin paikoin eri lailla kuin nykyään, niin myös juonet ovat yleensä jotenkin suoraviivaisempia ja murhat vähemmän karmivia. Hyvin erilainen kirja siis kuin vaikkapa viime kuukausina lukemani Adler-Olsenit.

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle

Päätin alkaa töitä varten kahlata läpi tieteen yleistajuistamisen oppaita ja tehdä niistä aivan oman postaussarjansa. Mietteeni Raevaaran kirjasta löydät täältä.

Camilla Ukkonen: Asiantuntijan oma viestintätyökirja

Toinen heinäkuisten työviikkojen aikana lukemani viestintäkirja oli mainio, aivan kuten ensimmäinenkin. Ajatukseni Ukkosen työkirjasta löydät täältä.

Thomas Erikson: Psykopaatit ympärilläni

Eiköhän Eriksonit ole nyt luettu. En oikein ymmärrä tätä painotusta psykopaatteihin, kun ainakin minusta mielenkiintoisempi tulokulma olisi kirjoittaa ihan vain vaikuttamisesta ja vaikka manipuloinnistakin. Vaikuttaa vähän siltä, että en ottanut riittävän vakavasti Eriksonin varoitusta siitä, että psykopaatteja on paljon enemmän kuin luulisimmekaan. Kirjan parasta antia minulle oli edellisessä kirjassa esitellyn ”värijärjestelmän” syveneminen. Pysyn kannassani, että olen viher-sininen, jossa on mukana tujaus punaista.

Erich Kästner: Varastettu koru

Palasin jälleen vanhojen dekkareiden pariin. Olen perinyt sekä dekkarirakkauden että tämän kyseisen kirjan äidiltäni. Kirjan olin lukenut aiemmin ainakin kerran, ellen kaksi. Edelleen se viihdyttää ja kirja pysyy jatkossakin kirjahyllyssämme. Poikkeuksena dekkareihin, joita yleensä luen, tässä kirjassa ei kukaan kuollut!

Monica Heisey: No siis tosi hyvää

Tartuin pitkästä aikaa chick litiin, kun tätä kovasti kehuttiin. Ensimmäinen kolmannes oli tylsä, loput parempaa, mutta melkein tekisi kuitenkin mieli sanoa, että ”No siis ei nyt niin hyvää kuitenkaan”.

Leena Lehtolainen: Pimeän risteys

Ja takaisin dekkareiden maailmaan. Tämä on yksi parhaista, ellei paras Maria Kallio -dekkari. Tykkäsin paljon ja odotan jo seuraavaa. Jäi nimittäin cliffhangeriin.

Taavi Soininvaara: Kuudes marttyyri

Löysin Ratamo-sarjan kunnolla viime vuonna, vaikka muistaakseni olin jonkun Ratamon aiemminkin lukenut. Nämä ovat perushyviä dekkareita. Viime vuonna ilmestynyt Susisoturi oli erityisesti mieleeni, mutta kyllä tämä Kuudes marttyyrikin on kelpo luettavaa dekkareiden ystäville. Henkilösuhdekuviot kehittyvät pikkuhiljaa kirjasarjassa eteenpäin, mutta pääosassa on ns. meno ja meininki.

Anssi Leino: Teheranin kosto

Luin Leinon esikoisdekkarin Teheranin koura viime vuonna. Se oli vähän hapuileva, ja haki jonkinlaista jäntevyyttä. Ei se kuitenkaan huono ollut, sillä tartuin tähän jatko-osaankin. Kehitysloikka on selkeä: tässä pysyy hyvä rytmi kaiken aikaa eikä tässä ole liikaa eikä liian vähän mitään. Vetävä dekkari, jossa mukana myös pientä yllätyksellisyyttä.

Ilkka Remes: Pimeyden sydän

Tämä oli selvästi parempi kuin alkuvuodesta lukemani Tornado. Perus-Remes kuitenkin, eli paljon tapahtuu ja Venäjä kiusaa Suomea. Nyt kirjassa on selkeä päähenkilö, toisin kuin Tornadossa. Hänelle sattuu ja tapahtuu niin, että tuli mieleen televisiosarja 24 ja Jack Bauer. Kävi naurattamaan välistä. Mikko Jalava on jos jonkinlaisessa vaaratilanteessa, vähintään puolikuolleena, mutta sieltä hän aina nousee ja jatkaa matkaa :)

Jo Nesbø: Isänsä poika

Jostain perin kummallisesta syystä minulla oli jäänyt huomaamatta tämä Nesbøn kirja Harry Hole -dekkareiden keskellä. Törmäsin kirjaan alkusyksystä Kaarinan (!) kirjaston hyllyssä, ja pistin mieleeni, että pitääpä lukea. Tämä oli Nesbøta parhaimmillaan. Ihan alku oli hieman hidas, mutta sen jälkeen olin tiukasti koukussa kuin päähenkilö heroiiniin. Hurjan hyvä dekkari!

Robert Galbraith: Kuolema kintereillä

Aiai kuinka hyvä jännäri tämäkin. Galbraithin (eli J.K. Rowlingin) Cormoran Striken ja Robin Ellacottin tutkimuksista kertova sarja on ollut vaihtelevan hyvä, mutta tämä seitsemäs osa toimii alusta loppuun. Mutta jestas sentään, että nämä ovat pitkiä! Kovakantisessa versiossa on 957 sivua. Olin tyytyväinen päätökseeni lukea tämä e-kirjana. Huomattavasti kevyempi pideltävä.

Alex Ahndoril: Murhan avain

Alex Ahndoril on tuttu kirjailija, sillä kyseessä on Lars Keplerin uusi kirjailijanimi. Ja eihän Keplerkään ole oikea nimi, vaan Lars on yhtäkuin Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril. Keplerin kirjoista olen pitänyt pitkään. Ahndorilin uutuutta mainostettiin uuden tyylisenä avauksena kirjailijapariskunnalta, joten tartuin kirjaan (no, lukulaitteeseen) mielenkiinnolla. Ja kyllä, erilainenhan se oli. Varmaan tulen lukemaan sarjan toisenkin kirjan jahka se aikanaan ilmestyy, mutta ei tämä ensimmäinen ollut lähelläkään Joona Linna -kirjoja. Ei kerronnaltaan, ei päähenkilöltään. Kummatkin olivat huomattavasti tylsempiä ja tavanomaisempia. Lopun juonenkäänteet saivat kyllä paikoin kulmakarvat nousemaan. Kaikkea sitä Ruotsissa taas tapahtuukin.

Mietteitä kuluneesta vuodesta

Päätin kirjoittaa pienen tiivistelmän siitä, mitä kaikkea tänä vuonna on tapahtunut. Ensin ajattelin pitäytyä pelkässä työelämässä, mutta silloin jäisi moni kiva asia kertomatta. Ehkä kuitenkin aloitan työstä.

Säätämistä ja monitohelointia

Tästä vuodesta tuli monestakin syystä aikamoista säätämistä. Asia ei sinällään ole ongelma, sillä olen itse asiassa aika hyvä niin säätämisessä kuin monitoheloinnissakin. Yksi käsi tekee yhtä ja toinen toista. Eihän se pitkän päälle hyvä malli ole, mutta silläkin selviää. Onneksi minulla on ihana pomo, jolle olen aina voinut kertoa säätämisen syyt ja jolta olen saanut ymmärrystä. Ei tarvitse korvat luimussa selitellä, miksi työt tuli hoidettua vähän erikoiseen aikaan tai miksi työpäivä taas katkesi kesken kaiken.

Tältä vuodelta olen varmaankin kaikkein innostunein tiedekasvatushankkeista, joita olen päässyt edistämään. Kesällä olin mukana auttamassa, kun tiedekunnan ensimmäinen tiedeleiri toi parikymmentä alakouluikäistä muksua kampukselle. Syksyllä ideoin ja kirjoitin rahoitushakemuksen tiedekasvatusprojektia varten. Alkuvuodesta selviää, lykästikö meitä.

Hyytiälän metsäaseman valmistumisen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, mutta olin avajaisissa mukana viestintähommissa. Uusi rakennuskokonaisuus on tosi hieno ja olin iloinen, että pääsin siellä käymään. Hyytiälässä voisi olla ihanaa pitää vaikka muutamankin päivän kirjoitusretriitti. Vaikutuin.

Kuluneena vuotena olen myös viimein kokenut päässeni sisään uuteen työyhteisööni. Ensimmäiset vuodet menivät sinällään mukavasti, mutta korona vaikeutti todella pahasti työkavereihin tutustumista. Tuntemieni ihmisten piiri pystyi pienenä. Etenkin tänä vuonna olen päässyt tutustumaan isoon joukkoon uusia ihmisiä ja tiedekunta tuntuu nyt ihan eri tavalla tutulta.

Uskontotieteen puolella valmistui viimeinenkin kesken ollut kirjoitusprojekti, kun Uskontolukutaito suomalaisessa yhteiskunnassa julkaistiin. Kirja vei minut muutamiin haastatteluihin, aamutelkkariinkin, ja syksyllä kouluttamaan niin opettajia kuin toimittajia. Olen myös päässyt juhlistamaan neljän entisen kollegan väitöstilaisuutta ja karonkkaa. Tuntuu hyvältä, että siteitä uskontotieteeseen edelleen on.

Yksi side ovat myös Tutkija tavattavissa -vierailut. Niitä olen tehnyt nimenomaan uskontotieteilijänä tänä vuonna kolme kertaa ja seuraava vierailu on tulossa tammikuussa. Lukiovierailut ovat yksi hyvä tapa harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta, ja koetan mainostaa Tutkija tavattavissa -palvelua myös maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan tutkijoille. Ja kyllähän tiedekunnasta löytyy niitä, jotka virtuaalivierailuja tekevät.

Loppuvuodesta otin pienen askeleen uuteen, kun hain JSN:oon yleisön edustajaksi vuosille 2024-2026. Pääsin lopulta varaedustajaksi ja nyt odottelen, mitä tuleva vuosi oikein tällä saralla tuo tullessaan.

Haaveiden ja suunnitelmien toteuttamista

Vuosi 2023 jää mieleen siitäkin, että toteutin koko joukon pieniä ja suuria haaveita ja suunnitelmia. Siihen nähden, kuinka tehokas toiminnan nainen osaan olla, on melkein hämmentävää kuinka hyvä olen myös prokrastinoimaan. Olen puuttunut ”sitten joskus” -ajattelutapaan ja niinpä kaikkea kivaa on tapahtunut.

Aloitin esimerkiksi viimeinkin latinan opiskelun. Olen ainakin vuosikymmenen halunnut oppia latinaa ihan sivistyksen takia. Ei minun siinä tarvitse erityisen taitavaksi tulla, mutta perusteet haluan oppia. Todennäköisesti tulen vielä käymään ihan ”virallisen” peruskurssin, mutta nyt olen aloittanut Duolingolla. Sen mukaan sanavarastoni lähentelee kahtasataa ja osaan jo mitä tärkeimpiä lauseita.

Onnistuin myös saamaan liput Pariisin olympialaisiin. Olympialaiset on ollut haaveeni pienestä tytöstä asti. Olin kovin kateellinen isälleni, joka osallistui Ylen viestintäpäällikkönä useisiin kisoihin. Toivottavasti ei enää tule mitään yllättävää estettä vaan todella pääsen toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ensi vuonna.

Kesällä kävin puolestaan varjoliitämässä ensimmäistä kertaa. Pikkuisen mietin, että onkohan tämä jyrkänteeltä alas juokseminen nyt ihan järkevää, mutta ei siinä kauaa ehtinyt miettiä ennen kuin jo huomasin, että jalat juoksivat ilmassa ja lensin ohjaajani kanssa Montenegron kauniissa rannikkomaisemissa. Voisin mennä uudelleenkin. Laskuvarjolla tein tandemhypyn jo parikymmentä vuotta sitten, ja kuumailmapallolla kävimme perheen kanssa lentämässä muutama vuosi sitten. Mitähän seuraavaksi? Benji kaiketi.

Syksy hujahti kodin remontin parissa. Sitä emme sentään tehneet itse, mutta päätettäviä ja hoidettavia asioita oli silti yllin kyllin. Tätäkin remonttia oltiin ehditty pohtia useampi vuosi tältä ja tuolta kannalta, ja tänä vuonna ryhdyimme toimeen. Märkätilat laitamme jonain toisena vuotena mutta muuten koti on nyt sellainen kuin haluammekin.

Suuntaviivoja ensi vuodelle

Vuonna 2024 haluan ensinnäkin jatkaa pienten ja suurempienkin haaveiden ja suunnitelmien toteuttamista. Muutama idea minulla jo on ennen muuta pienemmistä ”pitäisi tehdä” -jutuista.

Haluan jatkaa aktiivista lukemista. Minulla oli useampi vuosi, jolloin luin melko vähän, mutta viime vuoden vapaakuukausillani löysin lukemisen ilon uudelleen. Olen tänä(kin) vuonna kuluttanut ennen muuta dekkareita ja ensi vuonna yritän laajentaa vähän enemmän myös muiden genrejen puolelle.

Olen laiskistunut kulttuurin kuluttajana aivan kamalasti ja tälle haluaisin tehdä ensi vuonna jotain. Käyn museoissa hyvin harvoin Museokortista huolimatta, ja viimeisistä teatteri- ja oopperakäynneistä on iäisyys! On aika aktivoitua tällä rintamalla.

Töissä haluan pyrkiä jonkinlaiseen uudistumiseen tai kehittymiseen. Todennäköisesti se tarkoittaa kouluttautumista. Uutta kulmaa tulee JSN:n kautta (toivottavasti pääsen vuoden aikana myös tositoimiin) ja minulla on lisäksi mielessä ainakin yksi kurssi, jonka haluaisin suorittaa. Mutta ehkä jotain muitakin opintoja? Täytynee joululomalla selailla vaihtoehtoja.

Koulutusta ja kouluvierailuja

Tälle syksylle tulee varsin monta uskontotieteeseen liittyvää koulutusta ja kouluvierailua. Olen toistaiseksi ehtinyt tehdä kaksi Tutkija tavattavissa -vierailua, kummatkin Oulun aikuislukioon. Aihepiirinä on ollut medialukutaito, uskontolukutaito ja islam. Kolmas vierailu, tällä kertaa Tampereelle, on sovittu tammikuun alkupuolelle. Tutkija tavattavissa -palvelu on mielestäni kerrassaan mainio niin kouluille kuin tutkijoillekin. Virtuaalivierailut mahdollistavat sen, että vierailulle pääsee kaikista syrjäisimpiinkin kouluihin. Palvelu sai lokakuun alussa monivuotisen rahoituksen Wihurin säätiöltä, mistä olin erityisen iloinen.

Marraskuun alussa on tulossa kaksi koulutuskeikkaa, joita odotan innolla. Ensimmäinen on kahden viikon päästä ja silloin pääsen puhumaan toimittajille uskontolukutaidosta. Koulutus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viestinnän, Kirkon tutkimus ja koulutuksen, Suomen Ekumeenisen Neuvoston sekä USKOT-foorumin järjestämä. Olen ollut yhdessä Aini Linjakummun kanssa mukana suunnittelemassa kurssikokonaisuutta edellä mainittujen tahojen apuna.

Toinen koulutuskeikka vie minut takaisin entiseen opiskelupaikkaani eli Haaga-Helian opettajakorkeakouluun. Myös siellä pääsen puhumaan uskonto- ja katsomuslukutaidosta, tällä kertaa ammatillisten opettajien täydennyskoulutuskokonaisuudessa.

Olen näistä tilaisuuksista todella hyvin mielin sillä pidän paljon opettamisesta ja kouluttamisesta, mutta ne eivät varsinaisesti nykyiseen työhöni kuulu. Pienet vierailut auttavat pitämään opetustaitojani ainakin jossain määrin yllä.

Tieteestä viestiminen: Camilla Ukkosen työkirja

Pienimuotoinen projektini (tiede)viestintäkirjojen parissa jatkuu. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, aloin tutustua tiedeviestintää ja tieteen yleistajuistamista käsitteleviin teoksiin kehittyäkseni omassa työssäni. Haluan kuitenkin samalla jakaa kirjavinkkejä muillekin postausteni kautta. Näkökulmani on edelleen tutkijan, joka haluaa panostaa (entistä enemmän) tutkimuksestansa viestimiseen.

Tällä kertaa tarkastelussa on Camilla Ukkosen Asiantuntijan oma viestintätyökirja.

Kirja tiiviisti

Kirjoittaja	Camilla Ukkonen
Kirjan nimi	Asiantuntijan oma viestintätyökirja
Kustantaja	Camilla Ukkonen. https://camillaukkonen.fi/asiantuntijan-oma-viestintatyo/
Ilmestymisvuosi	2022
Sivumäärä	128
Yleistä	Helppolukuinen, sisältää runsaasti konkreettisia tehtäviä ja vinkkejä.
Kenelle sopii erityisesti	Tutkijalle, joka haluaa kehittää viestintäänsä konkreettisen tekemisen kautta.

Ja sitten vähän pitemmin

Camilla Ukkonen on erikoistunut tutkimusviestintään. Hän toimii kouluttajana ja vapaana toimittajana, ja on aiemmin työskennellyt muun muassa tiedottajana ja viestintäkonsulttina. Pitkänlinjan viestintäammattilainen siis.

Ukkosen kirjan nimi kertoo olennaisen sen sisällöstä: kysessä on asiantuntijoille (ei ainoastaan tutkijoille) suunnattu kirja, joka sisältää runsaasti tehtäviä. Näitä tehtäviä varten on varattu tyhjiä laatikoita ja kokonaisia sivuja. Lukijaa siis kannustetaan ottamaan kynä käteen ja kirjoittamaan ihan perinteisellä tavalla ajatuksia paperille. Ratkaisu uppoaa ainakin minuun.

Miksi tutkijan kannattaa tarttua Ukkosen työkirjaan? Asiantuntijan oma viestintätyökirja on helppolukuinen ja tiivis mutta kattava teos viestinnästä. Siinä opastetaan niin viestinnän suunnitteluun kuin varsinaisiin viestintätekoihinkin. Plussaa siitä, että myös hissipuheelle ja haastattelulle on omat (lyhyet) alalukunsa. Viestintähän ei ole pelkästään kirjallista.

Työkirjan lukee halutessaan nopeasti läpi, mutta siinä olevien tehtävien parissa voi viettää pitemmänkin tovin. Kirja onkin monikäyttöinen: siitä voi lukea pikaisesti toimivan viestinnän perusperiaatteista, siinä olevia tehtäviä voi käyttää oman viestinnän suunnittelussa ja viestintätekojen toteuttamisessa, ja työkirjan voi myös napata hyllystä ja käyttää siinä olevia tarkistuslistoja ja vinkkejä jo kirjoitetun tekstin hiomiseksi.

Ukkosen työkirja on aivan tavattoman konkreettinen ja siten siitä voi olla suuri apu etenkin sellaisille tutkijoille, joille yleistajuinen tutkimusviestintä tuntuu hankalalta. Työkirja opastaa kädestä pitäen miettimään ja suunnittelemaan mistä asiantuntija haluaa viestiä ja miten. Samoin erilaisiin tekstityyppeihin kuten tiedotteeseen, blogikirjoitukseen ja somepostaukseen annetaan selkeitä ohjeita. Mukana on aina myös hahmottelua auttavia kysymyksiä ja tehtäviä.

Asiantuntijan oma viestintätyökirja sopii hyvin myös listojen ystäville, kuten minulle itselleni. Mukana on erilaisia tarkistuslistoja (esim. s. 58), joiden avulla voi tarkastella oman tekstin toimivuutta. Samoin työkirjassa listataan vaikealukuisen tekstin ominaisuuksia, annetaan esimerkkejä substantiivitaudista ja kapulakielestä. Näitä listoja uskon tulevani käyttämään vielä monet kerrat.

Hyviin vinkkeihin kuuluu myös tekstin ääneen lukeminen. Ellei happi riitä virkkeen loppuun asti, on se liian pitkä. Ääneen lukiessa myös huomaa paremmin tekstin töksähtelyt. Itselläni auttaa jo se, että printtaan vähänkään tärkeämmät tekstit ennen niiden julkaisua tai eteenpäin lähettämistä, sillä näen kirjoitusvirheet paljon paremmin paperilta kuin ruudulta. Diginatiiveilla ei näin ehkä ole, mutta paperiin tottuneena nelikymppisenä tämä taktiikka toimii minulla hyvin. Tämän blogipostaukseni luin ääneen ja kyllä, jouduin lisäilemään pisteitä ja sen myötä isoja alkukirjaimia!

Loppuun vielä sama huomio, jonka esitin myös Tiina Raevaaran oppaaseen liittyen. Kun lukee taitavan kirjoittajan tekstiä, kannattaa tarkkailla myös itse kirjoitustapaa, ei vain sisältöä. Ukkosen teksti soljuu vaivatta eteenpäin ja se on rakennettu lyhyiden virkkeiden, kappaleiden ja lukujen varaan. Kieli on rikasta. Kiinnitin huomiota moniin sanavalintoihin, joita en välttämättä osaisi tai tajuaisi käyttää. Ukkonen kirjoittaa muun muassa kommelluksista, joita työ heittää eteesi (itse en olisi tajunnut käyttää heittää-verbiä), juurevista harjoituksista (en lainkaan osaa käyttää sanaa juureva), ja käytössä jalostuvasta hissipuheesta (olisin varmaan kirjoittanut, että puhe kehittyy tai paranee käytössä). Jäin miettimään, miten kehittäisin omia tekstejäni juuri kielellisen rikkauden näkökulmasta.

Ja ihan loppuun vielä yksi kehu lisää: työkirjan kuvitus on valloittava! Linnea Ukkosen tietoiskutiput ovat paitsi informatiivisia niin myös hyvän tuulen tuojia.

Tieteestä viestiminen: Tiina Raevaaran opas

Kesäisiä, rauhallisia työpäiviä on mukava käyttää lukemiseen ja sen myötä omassa työssä kehittymiseen. Tämä mielessäni aloitin pienimuotoisen projektin, jossa tutustun tiedeviestinnästä kirjoitettuihin oppaisiin ja kirjoitan niistä tänne blogiini. Ajatuksenani on paitsi kehittyä viestijänä niin myös samalla vinkata hyvistä kirjoista muillekin.

Nämä tekstit eivät ole varsinaisia kirja-arvioita, etenkään akateemisessa mielessä. Pyrin pitämään tekstini mahdollisimman tiiviinä. Tarkastelen lukemiani teoksia erityisesti siitä kulmasta, mitä annettavaa niillä on tutkijalle, joka haluaa panostaa oman tutkimuksensa yleistajuistamiseen etenkin kirjallisessa muodossa.

Siirrytäänpä sitten itse asiaan. Tällä kertaa tarkastelussa on Tiina Raevaaran teos Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle.

Kirja tiiviisti

Kirjoittaja	Tiina Raevaara
Kirjan nimi	Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle
Kustantaja	Vastapaino
Ilmestymisvuosi	2016
Sivumäärä	202
Yleistä	Helppolukuinen, kattava, havainnollinen
Kenelle sopii erityisesti	Hyvä perusteos lähes kaikille (paitsi ehkä tieteen yleistajuistamisen konkareille).

Ja sitten vähän pitemmin

Tiina Raevaara on palkittu kirjailija, tiedetoimittaja ja lisäksi perinnöllisyystieteestä väitellyt filosofian tohtori. Tämä on erinomainen lähtökohta tieteen yleistajuistamista käsittelevän kirjoitusoppaan kirjoittamiselle sillä Raevaara todella tietää mistä kirjoittaa, ja kirjoittaa itse erinomaista tekstiä. Kirja on helposti luettava, selkeä ja informatiivinen.

Miksi tutkijan kannattaisi lukea Raevaaran kirja? Ensinnäkin sen monipuolisuuden takia. Kirjassa käsitellään monenlaisia kirjallisia tapoja yleistajuistaa tiedettä (Wikipediasta tiedekirjaan) ja lisäksi pohditaan muun muassa tieteenalojen eroja yleistajuisen tiedeviestinnän näkökulmasta. Pidin myös erittäin paljon siitä, että Raevaara pohtii kaunokirjallisuutta yhtenä tieteen yleistajuistamisen väylänä, ja esimerkiksi huumoria osana tiedeviestintää.

Toinen syy, miksi tutkijan kannattaa tarttua Raevaaran kirjaan on sen konkreettisuus. Kirjassa on mukana esimerkiksi erittäin havainnollinen kohta (s. 84-86), jossa kirjoittaja näyttää kuinka pienet sanat voivat sujuvoittaa tekstiä. Hieman tätä aiemmin (s. 80-82) Raevaaran esimerkki näyttää, miten samasta asiasta kirjoitetaan tutkimusartikkelin tiivistelmässä, tutkijoiden laatimassa tiedotteessa ja Helsingin Sanomien uutisessa. Yleistajuistaminen ja sen merkitys avautuvat lukijalle hyvin. Mukana on myös luku, jossa käsitellään tavalla tai toisella epäonnistunutta tieteen yleistajuistamista.

Kolmanneksi pidin siitä, että kirja tarjoaa varsin lavean kuva tieteen yleistajuistamisesta. Fokuksessa eivät olekaan ainoastaan tutkijat vaan myös esimerkiksi tiedetoimittajat ja heidän työtapansa. Aktiivinen tutkija harvemmin kirjoittaa Helsingin Sanomien tiedeuutisia (ei se toki mahdotonta ole), mutta tutkijalle on hyödyksi ymmärtää sitäkin, miten tiedeuutiset muodostuvat.

Tiina Raevaara opastaa lukijaa tekstissään myös eteenpäin tarjoamalla esimerkkejä onnistuneesta tieteen yleistajuistamisesta sekä hyvistä oppaista ja tutkimuksista. Ajattelin itse tutustua ainakin Mari K. Niemen ja Ville Pitkäsen tutkimukseen Asiantuntijana mediassa, Giulia Endersin kirjaan Suoliston salaisuus sekä kerrassaan mainiolla nimellä varustettuun Katja Bargumin ja Hanna Kokon kirjaan Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä.

Ja vielä yksi syy, miksi suosittelisin Raevaaran kirjaa aivan erityisesti niille tutkijoille, jotka kokevat yleistajuistamisen vaikeaksi: erinomaisesti kirjoitettu teksti. Yleistajuista kirjoittamista oppii myös siten, että aktiivisesti tarkastelee hyvin kirjoitettua tekstiä, ei ainoastaan sen sisältämää sanomaa. Millaisia valintoja kirjoittaja on tehnyt, jotka helpottavat lukemista ja ymmärtämistä? Raevaaran tapauksessa nostaisin esille muun muassa riittävän lyhyet luvut, tietolaatikoiden käytön, ja havainnollistavat esimerkit.

Lopuksi vielä vinkkinä, että kirja toimii myös niin, että luvuista lukee vain osan. Itse luin toki kirjan kokonaisuudessaan, mutta aloitin viimeisestä luvusta ja etenin muutenkin aivan epäjärjestyksessä.